Toinen selkäleikkaus muutti elämäni

 

Aiemmin kerroin Ensimmäinen selkäleikkaus -julkaisussa, kun selkääni jäykistettiin. Ensimmäinen leikkaus meni hyvin, mutta valitettavasti toinen selkäleikkaus muutti elämäni 10 vuotta sitten.

 

Alkuvuonna 2015 minulla alkoi pistellä selkää. Otin aika pian yhteyttä tahoon, jossa minut leikattiin ensimmäisen kerran. Lääkäri määräsi minut magneettikuviin, jossa näkyi ruuvin painavan hermoa. Sen jälkeen jäin elämään arkea. Loppukesästä oireet pahenivat. Joskus syyskuussa minulla tuli ihmeellinen kramppi isovarpaaseen, minkä myötä kävin ensiavussa. Se oli turha käynti, koska minulle määrättiin vain kipulääkettä. Kramppi taisi kestää pari päivää. Nyt jälkikäteen arvelen sen johtuneen iskiashermosta. Lokakuun alussa avustaja huomasi yläselässäni törröttävän jotain, minkä seurauksena hakeuduin lääkärini luo. Rauta alkoi tulla ulospäin yläselässä.

 

Selkäni taidettiin kuvata. En muista, näkyikö kuvissa jotain. Loppuvuotta kohti mentäessä iskiasvaivat pahenivat ja selkääni pisteli. Uskoin, että selässäni on jotain pahasti vialla ja leikkaus olisi vaihtoehto. Rauta heilui ylhäällä. Taisin käydä uudestaan lääkärilläni ja ilmaista, että haluan leikkaukseen. Joulukuussa pystyin vielä kävelemään itsenäisesti, mutta toisinaan seisoessani jalkani pettivät. Uudenvuoden jälkeen käytin enimmäkseen pyörätuolia. Tammikuussa hakeuduin lääkärille ja menin uudestaan röntgeniin, jossa paljastuivatkin, että selässäni olevat ruuvit olivat irti. Ensimmäisessä leikkauksessa selkääni jäykistettiin niin että ylhäältä ja alhaalta jätettiin muutama nikama vapaaksi. Röntgenkuva paljasti, että selkäni oli mennyt vinoon, joten uudessa leikkauksessa selkääni jäykistettäisiin lisää. Ei olisi siis tulossa pieni leikkaus, jota olin kuvitellut. Alustavasti leikkaus sovittiin maaliskuuhun, mutta onneksi tuli peruutuspaikka jo tammikuun loppuun.

 

Koska minulla oli kipuja ja liikkumiseni oli vaikeaa, odotin leikkausta. Leikkaus oli maanantaina, joten menin viikonlopuksi vanhempien luo. Sunnuntai-iltana äitini lähti mukaani Tampereelle, ja hän saatteli minut leikkaukseen maanantaiaamuna. Enpä olisi uskonut, että tuo leikkaus muuttaisi elämäni. Leikkauksen jälkeen heräsin ja huomasin aika pian, että oikea jalkani oli jäykkä ja minulla oli kipuja. Kun sain luvan siirtyä pyörätuoliin, siirtymiseeni tarvittiin kaksi hoitajaa. Ajattelin vain, että liikkumiseni palautuisi, kunhan kotiutuisin tuttuun ympäristöön.

 

Olin sairaalassa viikon, eikä oikean jalan jäykkyys ollut ainoa ihmeellinen asia. Leikkaushaava vuoti, ja sitä hoidettiin. Viikon sairaalassaolon jälkeen minulle riitti ja halusin kotiin. Sain vakuuteltua sen lääkärilleni, joka järjesti röntgenin samalle päivälle. Lääkäri ja hoitajat taisivat opastaa haavan hoitoon. Pääsin lähtemään kotiin viimeinkin loppuiltapäivästä. Olin hyvin iloinen päästessäni omaan sänkyyn, koska sairaalasänky oli ahdistanut. Äitini yöpyi luonani.

 

Ensimmäinen yö meni kohtalaisen hyvin, mutta viikon edetessä tulin levottomaksi niin että öisin valvoin, käännyin ja jopa huusin. En oikein ymmärtänyt olotilaani. Minulle tuli myöhemmin keväällä samanlaisia olotiloja, mutta luulin jatkuvan makaamisen ja paikallaan olon olevan syynä. (Syy olivat korkeat tulehdusarvot.) Viikon edetessä yöt huononivat ja viidentenä yönä en nukkunut juuri ollenkaan. Äiti oli lähtenyt perjantaina kotiin ja isä tullut vastaavasti luokseni. Lauantai-aamuna asumispalveluyksikön ohjaaja hoiti haavaani ja kertoi sen olevan paha. Niinpä lähdimme isän kanssa aamupäivällä sairaalaan, jossa oli leikannut lääkärini. Hän totesi, että selkääni pitäisi laittaa imulaite, joka imisi ylimääräisen moskan. Hän sanoi, että voisin palata maanantaina sairaalaan tai jäädä heti. Ilmoitin, että selviäisin pari päivää kotona.

 

Oltuani pari tuntia kotona ahdistus alkoi vallata. Aloin pelätä seuraavaa yötä, miten nukkuisin. Lopulta isä kysyi, haluaisinko lähteä sairaalaan. Nyökkäsin helpottuneena. Sairaalassa minulta otettiin tulehdusarvo, joka oli 300. Minulle laitettiin kipupumppu ja aloin syödä hermokipulääkettä. Maanantaina minulle laitettiin haavan imulaite. Olin sairaalassa pari viikkoa ja imulaite piti vaihtaa parin päivän jälkeen.

 

 

Tuosta haavainfektion tapauksesta saisi kokonaisen kirjan. Tuo kevät 2016 meni niin että olin sairaalassa, kotiuduin, jouduin sairaalaan, kotiuduin jne. Kaikilla sairaalajaksoilla (noin 4 päivää – 2 viikkoa kestävillä) minulle laitettiin haavaimulaite, joka vaihdettiin nukutuksessa. Kun tulehdusarvo laski, pääsin kotiin, jossa tilani taas paheni. Tätä jatkui yli kolme kuukautta, kunnes toukokuussa tulehdusarvot olivat noin 200 ja olin tosi levoton. Sitten lääkäri viimein päätti, että kaikki selän raudat vaihdettaisiin. Tuo ehkä kuulosti alkuun pelottavalta, mutta toisaalta se oli hyvä ratkaisu. Uusi leikkaus taisi olla heti seuraavana päivänä tai kahden päivän päästä.

 

Uusi leikkaus meni hyvin, mutta silti minulle laitettiin imulaite, jota pidettiin noin pari viikkoa. Sen jälkeen haavaa hoidettiin ja annettiin mennä kiinni. Kaikkiaan haavan kiinni menemisessä taisi mennä kaksi kuukautta. Nyt selässäni on komea arpi. Leikkauksen jälkeen minulle annettiin antibiootteja suoneen, minkä takia viimeinen sairaalareissu kesti seitsemän viikkoa. Oli silti hyvä, että minua ei häädetty kotiin liian aikaisin niin kuin koko kevään oli tehty. Jossain vaiheessa keksin kysyä hoitajilta, voisinko poistua hetkeksi sairaalasta antibioottien saamisen välissä. Lääkäri antoi luvan. Niinpä vanhempani veivät minua kotiini tai muuten vain autolla ajamaan. Myös hoitajat veivät minua ulos. Sairaalajakson loppuvaiheessa nestemäinen antibiootti vaihdettiin pillereihin. Lääkäri jopa uhkaili, että joutuisin käyttämään antibiootteja koko loppuelämäni. Parin vuoden ajan söinkin niitä, kunnes ehdotimme lääkärille, voisiko antibiootteja vähentää ensin ja sitten lopettaa. Niin tein ja olen pystynyt olemaan ilman antibiootteja.

 

Viimein kesäkuun lopussa, neljän kuukauden painajaisen jälkeen kotiuduin ja pääsin viimein aloittamaan kuntoutuksen. Koska leikkauksesta tuli hermovaurio, jouduin opettelemaan elämään kivun kanssa. Pystyin istumaan vain pari tuntia kerrallaan, minkä jälkeen oli pakko mennä lepäämään. Illat makoilin sängyssä. Tuolloin opiskelin vielä. Keväällä en pystynyt opiskelemaan, mutta syksyllä jatkoin taas. Kivut masensivat mieltäni paljon, koska pelkäsin myös, että en voi elää normaalia elämää. Toisaalta opiskelu oli hyvää vastapainoa, koska se vei ajatuksia pois kivusta.

 

Vuonna 2016 minulla oli kipuja tosi paljon, mutta vuoden 2017 alussa kipu muuttui erilaiseksi. En ole varma tapahtuneesta, mutta kerran istuessani sängyllä selässäni paukahti. Sen myötä menin lääkäriin ja selkä kuvattiin. Kuvissa näkyi, että yksi ruuvi oli jälleen irti eli leikkaus oli edessä. Vaikka vain yksi ruuvi oli irti, päätettiin ottaa koko alaselän rauta pois uuden haavainfektion välttämiseksi. Tuo leikkaus meni hyvin ja olin sairaalassa viisi päivä. Olen erittäin iloinen, että jouduin tuohon leikkaukseen, koska sen jälkeen tunsin itseni normaaliksi. Se alaselän rauta nimittäin vaikutti tasapainooni niin että istuessani minun oli vaikeaa suoristaa itseni kumarasta asennosta. Tuon leikkauksen myötä myös liikkuvuuteni parani ja mikä parasta, kivut helpottuivat. Sen jälkeen kuntoutumiseni alkoi oikeasti,

 

Leikkauksen jättämät jäljet

 

CP-vamma -julkaisussa pohdin, olenko katkera synnytyslääkärille, jonka myöhästymisen takia luultavasti vammauduin. Selkäleikkauksesta tulleesta hermovauriosta olen vihainen, koska sen takia menetin kävelykyvyn ja sain kivut harmikseni. Aiemmin pystyin kävelemään itse tai kävelytettynä, mutta nyt en pysty kumpaakaan, koska hermovaurion takia en pysty suoristamaan täysin itseäni. Kävelytelineen avulla ja kävelyrobotissa olen kävellyt. Muuten käytän liikkumiseen pyörätuolia.

 

Olen myös harmissani, kun haavainfektion sotkussa meni niin kauan. Tuon kevään 2016 aikana minut nukutettiin jopa 15 kertaa, joista kaksi oli leikkausta varten. Koska minulla oli ihanat leikanneet lääkärit, jotka yrittivät tosissaan miettiä seuraavaa hoitokeinoa, en ole vihainen heille. (Jälkikäteen olen kuullut, että vieraan esineen laittaminen kehoon on aina riski ja bakteeri voi tulla rautaan jo vaikka tehtaalla.) Tosin olisi ollut kiva, jos raudat olisi vaihdettu aiemmin. Haavainfektion aikaan minulla oli erilaisia paksuja haavateippejä, joissa oli vahva liima. Niiden irti ottaminen todella sattui, joten pienen laastarin ottaminen on nykyään lasten leikkiä.

 

Vaikka jouduin yksin kestämään kaikki kivut ym., en ole ainoa, joka kärsi vaan myös perheeni. Vanhempani viettivät kymmeniä päiviä luonani sairaalassa ja joutuivat jättämään oman elämänsä syrjään. Näin jälkikäteen olen tajunnut, että he olivat huolissaan minusta ja tuo kevät oli todella raskas heillekin. Itse yritin pysyä positiivisena haavainfektion aikana ja ajatella, että jonain päivänä se loppuisi.

 

Tuo leikkaus ja sen kokemukset muuttivat minua. Kipujen myötä kipukynnykseni on kasvanut enkä välitä pienestä kivusta. Valitettavasti hermokivut jäivät elämääni. Joskus vuoden 2017 kevään jälkeen sain kivut hallintaan niin että ne eivät häirinneet minua. Vuonna 2019 yritin lopettaa yhden lääkkeen, mutta jouduin ottamaan sen uudestaan. Lopetin sen kuitenkin myöhemmin. Kuulin leikkauksen jälkeen, että hermojen uusimiseen menee noin viidestä seitsemään vuotta. Elättelin toivetta tästä. Koska lääkkeiden ansiosta minulla ei ollut kipuja, koetin vähentää lääkettä. Onnistuinkin vähentämään, kunnes vuonna 2021 minulle tuli ihmeellisiä kipuja. Fysioterapeuttinikaan eivät aavistaneet, mitä se on. Viimein menin yksityiselle lääkärille, joka kertoi sen johtuvan selän välilevystä eli iskiashermosta. Tuon lääkärikäynnin jälkeen kipu helpottui ja oli melkein vuoden pois, kunnes vuoden päästä selkä alkoi jälleen kipuilla. Jouduin nostamaan uudestaan lääkkeen annostusta. Jouduin myös hyväksymään, että kipu on aina osa minua, enemmän tai vähemmän.

 

Totta kai kevään 2016 leikkaus oli traumaattinen. Joskus vuonna 2020 lääkärini varoitti, että muun muassa pakkoliikkeiden takia ruuvit saattavat löystyä uudelleen eli joutuisin vielä leikkauksen jälkeen. Nyt olen yrittänyt elää niin että en joutuisi leikkaukseen. Uudessakin leikkauksessa uusi infektio olisi kuulemma riski. Vuonna 2023 selkäni alkoi uudestaan kipuilla ja fysioterapeuttini huomasi yläselässäni patin. Samaan aikaan rauta liikkui yläselässä. Elin osittain painajaista. Kävin röntgenissä, mutta siinä ei näkynyt mitään. Vuonna 2024 pääsin sairaalan aikuisten kirugiselle polikniikalle seurantaan, mistä olen kiitollinen.

 

Muut selkävaivoista kärsivät ovat sanoneet, että valitettavasti selkä oireilee aina ajoittain – ja niin olen huomannut itsekin. Välillä on parempia aikoja, jolloin ei ole ”pahempia kipuja” ja päivässä riittää yksi lepohetki makuullaan. Toisinaan taas selkä kipeytyy ihan pienestä ja täytyy levätä enemmän. Vaikka olen elänyt kipuelämää 10 vuotta, toisinaan kivut väsyttävät ja ärsyttävät valtavasti! Vuonna 2024 ostimme mieheni kanssa kuntopyörän, josta on ollut apua vaivoihin.

 

Toisen selkäleikkauksen seuraukset muuttivat kehoni ja elämäni pysyvästi. En ole päässyt helpolla, enkä aina jaksa olla vahva. Silti jatkan eteenpäin, päivä kerrallaan.