Kolmas osapuoli suhteessa

Vuosien yhteinen taival on opettanut meille paljon rakkaudesta, ymmärryksestä ja kärsivällisyydestä. Vamma ei määritä suhdettamme, mutta se kulkee mukanamme kuin näkymätön kolmas osapuoli – välillä haastavana, välillä yllättävänkin lempeänä.

Olen kertonut aiemmin mieheni ja minun tarinan, yhteen muutostamme sekä häistämme. Meille tulee pian kolmetoista vuotta täyteen, joista seitsemän ja puoli vuotta olemme asuneet yhdessä. Tuona aikana olemme molemmat kokeneet niin ylä- kuin alamäet – ja juuri niiden kautta suhteemme on saanut syvyyttä.

Loppukesästä aloin miettiä parisuhdettamme ja sitä, mikä tekee siitä niin vahvan. Niin kuin kaikilla, meilläkin on hyvät ja huonot päivämme. Toisinaan rakkaudesta huolimatta ei jaksa ymmärtää puolisoa, ja niinpä tunteet kuohuvat. Joskus hermostuminen johtuu todella toisesta, mutta loppukesällä mieleeni tuli ajatus, että ehkä kaikki ristiriitatilanteet eivät johdu suuttumuksestani miestäni kohtaan. Vammattomiin pareihin verrattuna parisuhteessamme voisi sanoa olevan läsnä kolmas osapuoli – molempien vammat – jotka vaikuttavat elämäämme monin tavoin.

Olen ollut syntymästäni asti vammainen, mutta opin yhä jatkuvasti lisää vammastani. Viime vuosina olen huomannut, että moni asia, jota en aiemmin ymmärtänyt, kuuluukin osaksi CP-vammaa. En tiedä, tunnenko vieläkään itseäni täysin. Ja vaikka olen ollut vammainen koko ikäni, tulee välillä päiviä, jolloin kiroan vammaani ja haluaisin olla joku muu. Nykyään kipu myös hallitsee elämääni. Nämäkin väistämättä vaikuttavat parisuhteeseen.

Miehelläni on puolestaan lihastauti, jossa on omat haasteensa ja oireensa. Olen joutunut opettelemaan, mitä se tarkoittaa arjessa, ja tukemaan häntä parhaani mukaan. Vammat ovat kuin näkymätön, yhteinen osapuoli välissämme: ne vaikuttavat meihin, joskus vaikeuttavat, mutta toisinaan myös lähentävät.

Olen luonteeltani iloinen ja yritän nykyään olla entistä positiivisempi. Toisinaan painolastia kertyy liikaa ja iloinenkin väsyy – silloin tunteet purkautuvat ja kohteeksi joutuu se rakas ihminen. Syy ei silti aina ole puoliso. Toisin kuin yhdessä asumisen alkuvuosina, ymmärrän nykyään, että miehenikin kohdalla ärtymyksen tai kiukun taustalla on usein kipu, turhautuminen tai uupumus – ei halu satuttaa. Joskus riittää, että olen vain lähellä ja annan lohdutusta.

Toisinaan tunnetilaan vaikuttaa väistämättä se, että meillä on kaksi avustajaa eli ylimääräistä ihmistä ympärillämme koko päivän. Heidän läsnäolonsa saattaa luoda jännitteitä ja aiheuttaa turhia erimielisyyksiä, mutta olemme oppineet löytämään myös sen kanssa tasapainon.

Vammaisuus ei määritä parisuhdettamme, mutta se muokkaa sitä. Se on opettanut meille kärsivällisyyttä, joustavuutta ja kykyä nähdä iloa pienissäkin hetkissä. Arki vaatii joskus enemmän suunnittelua ja sopeutumista, mutta samalla se on tehnyt meistä vahvempia ja tietoisempia siitä, mikä on oikeasti tärkeää.

Meidän suhteemme ei ole täydellinen – eikä sen tarvitsekaan olla. Se on aito, elävä ja rakentuu luottamuksesta, yhteisestä huumorista ja rakkaudesta, joka kestää myös ne hetket, kun se kolmas osapuoli yrittää tulla väliin. Ehkä juuri siksi olemme tässä yhä, melkein kolmentoista vuoden jälkeen – rinnakkain, erilaisina mutta yhdessä.