Vammaisen muutto – epävarmuuksista uuteen alkuun

Muutto on aina iso elämänmuutos, mutta vammaiselle ihmiselle se voi olla erityisen jännittävä ja monimutkainen. Mukana kulkevat byrokratia, esteettömyyden vaatimukset ja arjen käytännön järjestelyt. Tässä tekstissä jaan oman kokemukseni viimeisimmästä muutosta – siitä, miten epävarmuudet ja pelot vaihtuivat vähitellen iloksi ja uuden kodin löytämiseksi.

Seitsemän vuotta sitten muutimme mieheni kanssa yhteen. Ensimmäinen koti oli kaikkea, mitä toivoimme: kaksi vessaa, joista toinen makuuhuoneessa. Olimme tyytyväisiä ja ajattelin sen olevan ehkä pitkäaikainen kotimme. Koska kyseessä oli vuokra-asunto, emme kuitenkaan välttyneet vuokrankorotuksilta, ja niinpä meidän oli pakko alkaa miettiä vaihtoehtoja.

Vuonna 2022 aloimme katsella asuntoja ja teimme asuntohakemuksia. Ensimmäisen kodin paras puoli oli makuuhuoneen vessa – siellä oli helppo ja turvallista käydä öisin yksin. Sen takia muutto tuntui vaikealta ajatukselta. Lisäksi vammaisen muuttamiseen liittyvä byrokratia painoi mieltä. Keväällä elämä toi muuta ajateltavaa, ja vaikka saimme tarjouksia, hylkäsimme kaikki. Loppuvuonna pääsin työkokeiluun, mikä paransi taloustilannetta, mutta en jaksanut viedä muuttoprosessia eteenpäin.

Vuonna 2024 olin palkkatöissä ja työt olivat loppumassa, joten aloimme tosissamme katsella asuntoja. Huhtikuussa löysimme kiinnostavan kohteen ja saimme kesäkuussa siitä tarjouksen, jonka hylkäsimme. Asunto olisi ollut vapaa jo heinäkuussa, emmekä olisi ehtineet hoitaa asioita niin nopeasti. Puolen kuun jälkeen saimme kuitenkin uuden tarjouksen samasta asunnosta. Tunsin silloin vahvasti, että tämä koti on meille tarkoitettu. Kävimme ensimmäistä kertaa katsomassa asuntoa – ja yllätyin. Tupakeittiö oli tilava, mutta kuvittelin sen isommaksi. Myös makuuhuone tuntui aluksi pienemmältä kuin toivoin. Vessassa lavuaari oli niin perällä, etten yltänyt hanaan. Mieheni ihastui kuitenkin heti asuntoon.

Illalla vertailimme uutta ja vanhaa kotia. Seuraavana aamuna heräsin ahdistukseen, mutta mieheni vakuutti minut siitä, että ratkaisu löytyy. Lopulta minäkin rauhoituin ja päätimme hyväksyä tarjouksen. Alkuviikosta saimme tiedon: asunto oli meidän. Heti kun muutto alkoi olla ajankohtainen, ilmoitin siitä vammaispalveluihin. Vammaisen pitää perustella, miksi muutto on tarpeellinen – ja jännitin, riittävätkö perustelumme. Onneksi riittivät. Nykyinen asuntomme on yhden neliön pienempi kuin entinen, mutta pohjaratkaisu on toimivampi. Tupakeittiö on avointa tilaa, ja heti eteisestä olohuoneeseen tullessa on pitkä seinä, jossa sähköpyörätuoleille ja kävelytelineelle on hyvin tilaa.

Makuuhuone mietitytti eniten. Ennen muuttoa ajattelin jopa, että jos tila ei riitä, sijoitamme sängyt olohuoneeseen. Lopulta kuitenkin keksimme ratkaisun: sängyt laitettaisiin L-kirjaimen muotoon. Kaikki pelot osoittautuivat turhiksi. Sängyt mahtuivat hyvin, ja tilaa jäi molemmille puolille sekä jalkopäähän.

Ensimmäisenä iltana kävin yksin kylpyhuoneessa, toisena iltana mieheni rohkaisi kokeilemaan makuuhuoneen vessaa. Ennakkoluuloista huolimatta se sujui. Opin pian, että pyörätuolilla kannattaa mennä niin lähelle allaskaappia ja pönttöä kuin mahdollista ja vasta sitten kurottaudun altaalle. Parin päivän päästä teimme pieniä muutoksia: käänsimme mieheni yöpöydän toisinpäin, jotta minun puolelleni ja vessan ovelle tuli enemmän tilaa. Se toimi.

Kaikista peloista huolimatta asiat järjestyivät. Nyt makuuhuone ja koko asunto palvelevat meitä hyvin. Olen onnellinen, että uskalsimme tehdä muutoksen. Uusi koti tuntuu todella kodilta.