Ensimmäinen selkäleikkaus – vinosta suoraksi
Voisin kai sanoa, että elämäni jakaantuu kolmeen osaan selkäleikkausten myötä. Lauantaina 2.8. tuli 15 vuotta kuluneeksi siitä, kun selkäni leikattiin ensimmäisen kerran.
Vammani aiheuttamat pakkoliikkeet taisivat vetäå selkääni vinoon jo vauvasta lähtien. Olen oikeakätinen: vasen käsi on ollut koko ikäni tukikäsi. Nykyään pystyn vasemmalla kädellä auttamaan oikeaa kättä. Ollessani lapsi tein siis kaiken oikealla kädellä. Minun on nykyäänkin helpompi tehdä asioita niin että oikea käteni on suorassa. Tämäkin luultavasti edesauttoi sitä, että selkäni kallistui oikealle. Vanhempani, fysioterapeuttini ja avustajani muistuttivat minua, että istupa suorassa. Pystyin suoristamaan itseni, mutta kun aloin tehdä jotain, kallistuin oikealle. Toisaalta kun pakkoliikkeet olivat voimakkaita, ne vetivät selkääni vinoon. Selkäni kallistui myös silloin, kun minulla oli hengenahdistuskohtauksia. Yritin silloin etsiä hyvää asentoa. Kuten muutkin lapset, enpä lapsena ajatellut, millaisia vaikutuksia selän virheasennolla on aikuisuuteen.
Kävin vuosittain lastenklinikalla, jossa tapasin lääkärin, fysio- puhe- ja toimintaterapeutin sekä psykologin. Varmaankin ollessani yli 10-vuotias lastenkirugi kävi katsomassa selkääni ja totesi vain: hyvä selkä. Vuodet kuluivat. Selkäni päätettiin kuvata viimein ollessani 18-vuotias, koska silloin kasvamiseni oli loppunut. Etenkin näin jälkikäteen ajateltuna ei ehkä ollut ihme, että röntgenkuvissa selkä näytti vinolta. Lastenkirugi ei ollut ajatellut selän olevan niin vino, joten hän oli järkyttynyt. Vaikka selkäni ei ollut niin paha, se päätettiin kuitenkin jäykistää. Skolioosi olisi saattanut mennä pahemmaksi vanhemmiten ja ruveta painamaan keuhkoja. Yleensä parikympin ikä on hyvä aika, koska nuori toipuu hyvin leikkauksesta. Leikkaus sovittiin seuraavaan kesään, mutta lopulta siirtyi vuoden päähän, koska leikkauksista säästettiin. Leikkauksen siirto oli hyvä, koska sain suorittaa lukion loppuun.
Totta kai ensimmäinen leikkaus jännitti, mutta ehkä ajattelin sen olevan välttämätön. Esimerkiksi selkäni kipeytyi, kun istuin liian pitkään vinossa. Muistan ajatelleeni, että leikkauksen jälkeen ei tarvitse kärsiä kivuista. No, se toive toteutui vain neljän ja puolen vuoden ajan leikkauksesta. Ehkä eniten leikkauksessa jännitti se, että olisin sen myötä jäykkä. Olin koko elämäni ajan oppinut, että teinpä mitä vaan, tein selkä vinossa. Tiesin, että leikkauksen jälkeen kestäisi pitkään ennen kuin olisin esimerkiksi tietokoneella. Ehkä epäilin myös, etten pystyisi välttämättä kävelemään enää.
Leikkaus meni hyvin ja olin sairaalassa viikon. Totta kai kipuja oli eniten varmaan ensimmäisen viikon. Kun istuin sairaalassa ensimmäisiä kertoja, se oli vaikeaa. Vanhempien täytyi tukea minua istuessani, koska jäykistäminen vaikutti tasapainooni alkuun. En myös jaksanut istua pitkään. Muistan kotiin päästyäni alkaneeni pikku hiljaa harjoitella istumista. Aamupäivisin ja iltapäivisin istuin ensin 15 minuuttia, jota vähitellen pidensin. Selän puolesta olisin jaksanut istua, mutta leikkauksen jälkeen minulla taisi olla kipua nivusissa vuoden. Noin kuukauden päästä leikkauksesta istuin eräänä lauantaina koko päivän, koska isotätini oli kylässä. Siitä lähtien taisin istua suunnilleen koko päivän.
Kotona liikuin pyörätuolilla, mutta minua myös kävelytettiin. Vanhempani taisivat kannustaa, että oppisin vielä kävelemään itse. Jouluksi menimme mökille, joka oli siihen aikaan niin pieni, että pyörätuolia ei ollut järkeä ottaa sinne. Taisin välillä seisoa pöytää vasten. Joulunpyhien aikaan päätin lopulta kokeilla kävelyä, ja se onnistuikin. Olimme mökillä uudenvuoden puolelle. Kotiin muutettuamme pyörätuoli taisi jäädä varastoon, jossa sitä säilytettiin myös ennen leikkausta. Olen saanut elämäni aikana huomata monta kertaa, että kyllä ihminen oppii. Niinpä opin syömään, pukemaan, käymään vessassa ja kaikkea muutakin, mitä olin tehnyt ennen leikkaustakin. Jonkin aikaa leikkauksesta tunsin raudat selässäni, mutta sittemmin tunsin ne vain silloin, kun tein jonkin kiertoliikkeen.
Asuin leikkauksen jälkeisen talven vanhempien luona, mutta seuraavana kesänä menin asumiskokeiluun ja syksyllä muutin omilleni. Tuolloin minulla ei ollut enää mitään vaivoja leikkauksesta johtuen. Asuessani yksin pystyin tekemään vaikka mitä itsenäisesti. Selän jäykistämisestä huolimatta minulle ei annettu rajoitteita esimerkiksi liikkumiselle. Elin neljä ja puoli vuotta kivutonta elämää, kunnes minulle tuli hermoimpulsseja selkään. Sen jälkeen alkoi vähitellen alamäki. joka johti toiseen selkäleikkaukseen. Siitä riittää juttua toisessa julkaisussa.
Erilaisuutta yli rajojen 