Häät meidän tapaan
Ollessani nuorempana häissä haaveilin varmaan muiden tyttöjen tavoin, kunpa olisin joskus itsekin morsian. Menimme kihloihin mieheni kanssa vajaan viiden vuoden seurustelun jälkeen. Olen kuitenkin jännittäjäihminen ja jossain vaiheessa ajattelin, miten kestän omat häät. Ehkä silloin kävi jo mielessä, että maistraatissa avioituminen ja juhliminen perheen kesken riittäisi. Mieheni halusi kirkkohäät ja hyvä niin. Nyt kerron, millaiset olivat häämme.
Kesällä 2018 kävi nolo tilanne, kun uidessamme järvessä mieheltäni tippui kihlasormus. Joulukuussa sanoin, että voisimme ostaa väliaikaisen kihlasormuksen. Pian oston jälkeen olimme menossa syömään ulos. Ennen lähtöämme mieheni kosi minua. Vuonna 2017 kihlautuessamme mieheni vain laittoi sormuksen sormeeni. Kiusasin tästä jälkikäteen. ”Uudelleen kihlautumisen” myötä tuli tunne, olisiko aika mennä naimisiin. Tietenkin häät tuntuivat isolta asialta, koska tuntuu, että useammat järjestävät häitä vuosia. Lähipiiristä sain idean, että häät voi järjestää alle puolessakin vuodessa. Koska olemme molemmat jännittäjiä, häiden järjestäminen nopeasti tuntui kivemmalta. Emme halunneet suuria häitä vaan pidimme naimisiinmenoa, sitoutumista tärkeimpänä asiana.
Maaliskuussa päätimme hääpäiväksi 19.10. ja varasimme kirkon. Löysimme juhlapaikaksi liikuntaesteisille soveltuvan juhlapaikan, Villa Härmälänrannan. Loppukeväästä menin katsomaan hääpukuja ja löysin heti sopivan hääpuvun. Sen jälkeen aloin odottaa häitä enemmän ja mietin, miten maltan odottaa viisi kuukautta. Häitä suunnitellessamme eräs ihminen ehdotti, että voisimme mennä vihille toisena päivänä ja juhlia häitä toisena päivänä. Silloin ajattelin, että häitä pitää juhlia yhtenä päivänä. Mieleeni tuli tuo ehdotus myöhemmin ja aloin pitää ajatuksesta, koska silloin voisimme juhlia vihkimistä rauhassa ja koko jännitys ei tiivistyisi yhteen päivään. Miehenikin innostui ideasta ja valitsimme vihkimispäiväksi vielä maagisemman päivän 19.9.2019 eli kuukausi ennen häitä.
Kun kesällä kävin varaamassa hääkampausaikaa, varasin koekampauksen vihkimispäivälle. Tietenkin se oli riski, koska en olisi välttämättä pitänyt kampauksesta. Onneksi kampaus oli onnistunut. Meillä oli tarkoitus otattaa hääkuvat Tampereen arboretumissa, kuten kihlakuvatkin. Siitä keksin, mitä jos otattaisimme hääkuvat vihkimispäivänä. Syyskuussa olisi ehkä paremmat säät kuin lokakuussa. Valokuvaajallekin tämä sopi. Kun siirsimme hääkuvauksen, juhlapäivän aikataulu ei ollut niin tiukka.
Vihkimispäivä oli hyvää harjoittelua, koska sen aamu meni samalla tavalla kuin juhlapäivänä. Aamulla puin häämekon ja sitten menin kampaajalle. Mieheni taas valmistautui kotona sillä välin. Sen jälkeen menimme maistraattiin, jonne tulivat molempien vanhemmat. Koska vihkiminen oli leppoisa tilaisuus, meitä kumpaakaan ei tainnut jännittää. Sen jälkeen menimme hääkuvaukseen arboretumiin. Hääkuvaus syyskuussa oli todella hyvä idea, koska silloinkin oli jo tosi viileä ilma! Meillä oli onnea, kun kuvausten aikana aurinko paistoi. Kotiin lähdettyämme ropisi vettä. Vanhemmat tulivat meille ja joimme kakkukahvit. Illalla oli ihana juhlia kahdestaan.
Kaiken kaikkiaan häiden järjestäminen meni yllättävän hyvin, kun teimme asioita vähitellen. Yksi pahin stressi oli, kun heinäkuussa piti suunnitella kutsukortit ja lähettää vieraille. Viikkoa ennen häitä tuli myös stressi, kun vanhemmat kysyivät, onko sitä ja tätä. Hääviikolla piti vielä hankkia kaikenlaista, mitä emme olleet tajunneetkaan.
Meillä oli häiden alla muitakin huolia. Pari viikkoa ennen häitä mieheni joutui sairaalaan ja kuntoutukseen. Surin jo, pitääkö häät perua, mutta vanhemmat rauhoittelivat, että mieheni ehtii toipua. Lopulta hän kotiutuikin pari päivää ennen häitä. Viikkoa ennen häitä menin vanhemmilleni ja pahaksi onneksi sairastuin itsekin. Päivää ennen häitä makasin ja toivoin, että olisin hyvässä kunnossa seuraavana päivänä. Onneksi juhlapäivänä olin melko kunnossa, vaikka häiden jälkeen tulin vielä kipeämmäksi. Jos nyt jotain ”hyvää” mietimme näistä, emme ehtineet jännittää häitä niin paljon. (Ellei sairastumisemme liittyneet juurikin jännitykseen.)
Juhlapäivänä meillä oli avioliittoon siunaaminen kirkossa. Isäni saatteli minut alttarille. Sinne on rappusia, joten isäni ja veljeni nostivat minut pyörätuolissa. En tiedä, oliko siinä eroa, vaikka olimme naimisissa. Vannoimme valat toisillemme uudestaan. Oli varmaan helpottavinta, että ei tarvinnut vaihtaa sormuksia vieraiden edessä vaan meillä oli sormukset valmiina. Siunaamisen jälkeen vieraat ottivat meidät vastaan kirkon portailla. Siinä otettiin myös valokuva koko hääjoukosta.
Hääjuhla meni yllättävän hyvin. Osittain tähän vaikutti se, että menimme mieheni kanssa syömään takkahuoneeseen niin saimme syödä rauhassa. Joimme kahvit ja söimme iltapalan vieraiden kanssa. Juhlan alussa pidin puhetulkin avulla puheen, koska useimmat vieraat eivät olleet nähneet minua tai miestäni. Hääjuhlassa ruokien välissä oli ohjelmaa: isäni ja veljeni puheet, lauluesityksiä sekä tietovisa ja hääbingo. Ilta meni siis tosi nopeasti, emme ehtineet jutella paljon vieraiden kanssa. Toisaalta olin hieman kipeä, joten en viitsinyt mennä vieraiden lähelle. Lähdimme kotiin klo 22, koska tarvitsimme vielä kotona apua ja olihan päivä ollut muutenkin pitkä. Nuo kaksi päivää olivat elämämme onnellisimpia. Olemme hyvin onnellisia, että olimme rohkeita ja järjestimme häät.
Lopuksi neuvoni häistä haaveileville: jos Sinä haaveilet häistä, kuuntele itseäsi ja puolisoasi ja järjestää sellaiset häät, kuten haluatte. Omien häiden täytyy tuntua mukavilta eikä hirveän pitkältä päivältä, josta ei itse nauti. Kertoessani läheisilleni vihkimisestä maistraatissa minua varoitettiin, että katuisin myöhemmin. Toki olen miettinyt myöhemmin, että avioituminen kirkossa vieraiden edessä olisi ollut hienompaa. Pian muistan syyt päätöksellemme enkä kadu. Toki jouduimme mieheni kanssa päättämään, kumpana päivänä juhlimme hääpäiväämme. Se on vihkimispäivämme, jolloin minusta tuli rouva/aviovaimo ja miehestäni aviomieheni.
Lue mieheni ja minun tarina: Rakkaus on elämän kantava voima
Erilaisuutta yli rajojen 