Elämäni kaksi tärkeää muuttoa
Muutin 21-vuotiaana omilleni toiseen kaupunkiin. Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, joten itselleni oli aina selviö, että lukion jälkeen muutan omilleni. Varmaan tähän vaikutti se, että haaveilin jo ala-asteella yliopistoon pääsystä. Lukion jälkeen vietin vielä välivuoden vanhempien luona, koska selkäni jäykistettiin skolioosin takia. Toisaalta muutto ei ollut helppo juttu kaikella tavalla. Tietenkin tuntui jännittävältä muuttaa vieraiden ihmisten autettavaksi. Olin kuullut juttuja, että palvelutaloissa on liian vähän henkilökuntaa ja esimerkiksi vanhuksia laitetaan ennen seitsemää illalla sänkyyn. Tällainen oli aika ahdistavaa ja masentavaakin. Tiesin kuitenkin, että minun oli ennemmin tai myöhemmin muutettava omilleni. Päätin siis rohkeasti kohdata omat pelkoni.
Kun aloimme vanhempien kanssa selvittää muuttoasiaa, meillä kävi Tampereen Yliopistolliselta Sairaalalta kuntoutusohjaaja kertomassa asioista. Ennen varsinaista muuttoa minun piti mennä 4,5 viikkoa kestävään asumiskokeiluun, jossa arvioitiin päivittäinen avuntarpeeni. Todellisuudessa asumiskokeilun olisi pitänyt kestää kaksi kuukautta, mutta kuntoutusohjaaja sanoi väärin. Tampereen Validia-talolla suostuttiin 4,5 viikkoon, koska meillä oli vanhempien kanssa kesäsuunnitelmia. Olen tyytyväinen, että tuossa asiassa tuli väärinymmärrys, koska lyhyempikin kokeilu riitti hyvin.
Asumiskokeilun ajan asuin pienessä yksiössä. Vietin enimmäkseen päivät siellä. Kävin lounaalla alakerran ruokalassa, kun taas päivällinen oli samassa kerroksessa, jonka asukkaat kokoontuivat yhteen. Kävin muutaman kerran alakerrassa pidettävässä päivätoiminnassa. Koska olin elänyt lapsuuden ja nuoruuden vammattomien ympärillä, vierastin muiden vammaisten seuraa. Olin pettynyt asumiskokeiluun siinä mielessä, että luulin siellä olevan enemmän ohjattua toimintaa. Sen sijaan kaikki toiminta lähtikin minusta. Asumiskokeilun aikana etsin yhdessä ohjaajan kanssa omaa asuntoa. Sinä aikana löysinkin viihtyisän asunnon toisesta Validia-talosta. Sitä ei kuitenkaan kutsuta palvelutaloksi, koska sen asukkailla on omat asunnot. Esimerkiksi jokainen asukas teki ohjaajan (eli hoitajan) avustuksella ruokaa ym. kodinhoitoa. Muutin sinne 1,5 kuukauden asumiskokeilun jälkeen.
Muutettuani onneksi kaikki asumiseen liittyvät pelot osoittautuivat turhiksi. Ensimmäiset 4,5 vuotta omillaan asuessani kävelin vielä kotona ilman tukea, joten olin hyvin itsenäinen. Kun asuin ensimmäistä vuotta, olin liian arka pyytämään apua. Tämä johtui muun muassa siitä, että avunsaanti välillä kesti, joten en viitsinyt pyytänyt apua muuta kuin välttämättömiin asioihin. Tällä oli huono seuraus, koska ohjaajat saivat väärän käsityksen, että olen omatoimisempi. Esimerkiksi olisin halunnut, että minua syötetään, mutta osa ohjaajista sanoi, että ”kyllä sä pystyt”. Koska olen kiltti, välillä liiankin, en viitsinyt väittää vastaan. Oli taas niitä ohjaajia, jotka auttoivat niin paljon kuin halusin.
Asuminen Validialla sujui paremmin kuin mitä odotin. Noin neljä vuotta muuton jälkeen minulla tuli ongelmia selän kanssa, kun ilmeisesti pakkoliikkeiden takia ruuvit alkoivat löystyä. Kävelykykyni alkoi mennä. Lopulta jouduin leikkaukseen, joka menikin kaikella tavalla pieleen. Sen jälkeen olen käyttänyt pyörätuolia. Muutenkin toimintakykyni meni niin että leikkauksen jälkeen muun muassa en syönyt itse. Niinpä tarvitsin enemmän apua ja sen myötä tajusin ”palvelutalon” huonot puolet. Tuolloin siellä oli paljon sijaisia ja muutenkin vaihtuvuutta, joten sekin alkoi väsyttää. Olin aiemmin haaveillut, että jonain päivänä haluan asua omien avustajien turvin.
Muutto saman katon alle
Mieheni on kotoisin samalta paikkakunnalta kuin minä. Vaikka asuimme Tampereella, olimme kirjoilla lapsuuden kotipaikkakunnalla. Silloinen kotikuntamme alkoi painostaa nykyistä aviomiestäni muuttamaan niin sanottuun itsenäiseen asumismuotoon. Kerroin sossulle omista haaveistani. Tiesin, ettei mieheni pärjää yksin tavallisessa kerrostalossa. Kevään ja kesän mittaan ajatus yhteen muutosta tuntui houkuttavammalta. Loppukesällä meillä oli yhteinen palaveri muutosta ja sossu antoi meille luvan etsiä asuntoa vapailta markkinoilta. Siihen menikin puoli vuotta, kunnes löysimme meille sopivan asunnon. Tuon jälkeen sossu ilmoitti yllättäen, että meidän pitääkin vaihtaa kirjat asuinpaikkakunnalle Tampereelle. Tampere taas ilmoitti, että ensin olisi pitänyt vaihtaa kirjat ja vasta sen jälkeen etsiä asuntoa.
Asunnon löydettyämme olimme innoissamme, mutta tieto kirjojen vaihdosta lannisti innostusta. Tampereen sossu ilmoitti läheiselleni, että vammaispalvelu voi määrätä, missä kukin asuu. Tämä tieto kauhistutti läheisiäni. Koska uusi asunto oli varattu meille, mietittiin, pitääkö perua koko juttu. Päätimme kuitenkin mieheni kanssa taistella. Kirjoitin viisi viiden sivun mittaista kirjettä sossulle ja perustelin syitä muutolle (en nyt tiedä, oliko apua) Koska silloinen kotikuntamme ei ilmoittanut mitään muuton perumisesta, elättelimme toivoa. Pidimme Tampereen sossun kanssa palaverin asioista. Lapsuuden paikkakuntamme sossu mietti, että asumismuotomme olisi ollut itsenäinen asuminen, mikä olisi tarkoittanut noin 10 tuntia avustusta päivässä. Koska emme kumpikaan olisi pärjänneet niin vähällä, Tampereen sossu ehdotti nimikettä asumispalveluun omaan kotiin. Koko muuttoprosessin aikana olimme ajatelleet, että ilman muuta saamme yöavustajan. Kun asunto löytyi, sossu ilmoitti, että yöavustajaan ei ole perusteita. Tampereelta ilmoitettiin myös näin. Palaverissa ilmoitimme, että pärjäämme yöllä kahdestaan.
Palaverinkin jälkeen oli pitkään epävarma olo, pääsemmekö todella muuttamaan. Onneksi lapsuudenkotipaikkakuntamme auttoi meidät muutossa alkuun ja pääsimme muuttamaan. Muutin pari viikkoa aiemmin kuin mieheni, koska sossulla kesti päätösten teossa mieheni kohdalla. Toisaalta oli hyvä, että muutin aiemmin, koska sain opetella elämään uudenlaista elämää.
Yhdessä asumisesta riittäisi kirjoitettavaa blogikirjoituksen verran. Todettakoon nyt vain, että olemme olleet tyytyväisiä mieheni kanssa nykyiseen asumismuotoomme. Kun suunnittelin tämän kirjoituksen julkaisuajankohtaa, enpä olisi uskonut, että muutamme pian uuteen kotiin. Vaikka jännitystä on ollut, muuttoprosessi on ollut helpompaa kuin kuusi vuotta sitten.
Kuusi vuotta sitten muuton jälkeen.
Lue myös minun ja mieheni rakkaustarina: Rakkaus on elämän kantava voima
Erilaisuutta yli rajojen 