Rakkaus on elämän kantava voima

Olen elämässäni kiitollinen monista asioista. Yksi tärkeimmistä asioista on puolison löytäminen. Murrosiässä mietin, tapaanko ikinä ketään tai kelpaanko kenellekään. Nuorempana oli monia ihastumisia. Tai ehkä näin jälkikäteen ajateltuna pikemminkin haaveilua: olen muutenkin haaveilija. Kohtasin mieheni jo teini-iässä, koska olemme kotoisin samalta paikkakunnalta. Emme kuitenkaan tunteneet toisiamme sen paremmin, koska mieheni siirtyi toiseen kouluun eri kaupunkiin, kun aloitin koulun.

 

Kun muutin omilleni, tiemme kohtasivat. Muutin asumaan samaan palvelutaloon kuin mieheni. Aika pian muuttoni jälkeen mieheni tuli käymään luonani ja kerran kävin hänen luonaan. Ensimmäisenä talvena kävin kerran viikossa samassa päivätoiminnassa. Talollamme järjestettiin myös iltatoimintaa, joten sielläkin näimme. Aika pian tunsin pientä ihastumista, mutta en kuitenkaan tehnyt mitään. Ajattelin ihastuksen tai kiinnostuksen johtuvan, että olemme kotoisin samalta paikkakunnalta. Toisaalta miehelläni on lihastauti, joten jännitin suhteeseen ryhtymistä. Miehelläni on kuulovamma ja minulla puhevamma, joten jännitin myös, miten hän ymmärtää minua. Tunne ei mennyt ohi vaan ehkä vahvistui. 

 

Seuraavana vuonna pääsin opiskelemaan ja lopetin päivätoiminnan. Ajattelin, ettei meistä tule paria. Syksyllä mieheni alkoi kuitenkin kirjoittaa minulle enemmän viestejä, mutta en ajatellut mitään. Lokakuussa olimme iltatoiminnassa, jossa oli silloin vieraina kaverikoiria. Iltatoiminta päättyi, ja mieheni tuli viereeni toimistotuolilla ja kysyi, voiko pitää kädestäni kiinni. Olin onneni kukkuloilla, ja siitä seurustelu alkoi vähitellen. Päätin työntää ennen seurustelun aloittamista olleet pelot taka-alalle.

 

Seurustelun alkuvaiheessa tunsin epävarmaksi. Luulen tunteen johtuneen siitä, että olin ihastunut jo pitkään ja pelkäsin, mitä jos suhde ei toimikaan. Asuimme niin että asuin toisessa ja mieheni neljännessä kerroksessa. Vaikka asuimme niinkin lähekkäin, tapasimme toisiamme kahdesti viikossa. Viihdyimme molemmat hyvin omissa oloissamme. Pelkäsin, että jos liian paljon tuppaudun mieheni seuraan ja hän kyllästyy. Toisaalta opiskelu ja kotihommat veivät aikaani.

 

Yhdessä asumisen opettelua

 

Yksi käänteentekevä tekijä suhteessamme oli, kun yli neljän ja puolen vuoden jälkeen menimme yhdessä kuntoutusjaksolle. Meillä oli muutamana ensimmäisinä päivinä omat huoneet, mutta sen jälkeen saimme yhteisen huoneen. Emme olleet koskaan viettäneet öitä yhdessä, joten olihan se jännittävää. Kaikki meni hyvin. Kotiuduttuamme mieheni alkoi viettää viikonloppuja luonani ja nukuimme vuodesohvalla. Seuraavana vuonna olimme kuntoutusjaksolla uudestaan yhdessä ja majoituimme taas yhteiseen huoneeseen.

 

Vähän vajaan viiden seurusteluvuoden jälkeen menimme kihloihin. Samana vuonna sossu oli alkanut ahdistella miestäni, että hänen pitäisi muuttaa pois palvelutalosta tavalliseen kerrostaloon. Olin itse haaveillut, että haluan muuttaa jonain päivänä pois palvelutalosta. Niinpä ilmoitin sossulle aikeestani ja ajatuksesta yhteen muutosta. Sen jälkeen alkoi tapahtua: pidimme yhteisen sossupalaverin ja sossu antoi luvan alkaa etsiä asuntoa. Viimein viiden kuukauden kuluttua löysimme sopivan asunnon. No, muuttoprosessi menikin loppujen lopuksi väärinpäin, mistä kerron toisessa julkaisussa. Muutin ensin yhteiseen asuntoon ja mieheni parin viikon jälkeen.

 

Yhteen muutettuamme olimme olleet yhdessä viiden ja puolen vuoden ajan. Kun asuimme erillämme, tavatessamme näytimme itsestämme hyvät puolet. Tosin ennen muuttoa aloin näyttää, että en hyväksy kaikkea. Yhteen muutto on varmaan kaikille jollain tavalla haastavaa, mutta meillä oli vielä lisänä, että yhtäkkiä kaksi avustajaa oli meillä aamusta iltaan (Validialla ohjaaja oli kummankin luona vain avuntarpeen ajan). Ensimmäisenä vuonna miehelläni kävi jopa seitsemän avustajaa viikossa. Kaikki avustajat olivat vieraita: kaikki piti itse perehdyttää. Tietenkin tämäkin oli rankkaa. Siinä kaiken keskellä opettelimme mieheni kanssa elämään yhdessä. Ennen yhteen muuttoa läheisemme varoittivat, että olemme niin erilaisia. Muutenkin epävarmana ihmisenä tämäkin toi paineita, sujuuko yhteiselomme. Ensimmäisenä talvena meillä olikin useita riitoja ja suutuksissani ajattelin, ettei tästä tule mitään. Kuitenkin sisimmissäni tiesin, etten halua erotakaan.

 

Ensimmäisenä talvena aloimme kuitenkin miettiä naimisiinmenoa. Päätimme mennä naimisiin jo seuraavana syksynä eli noin kahdeksan kuukauden päästä, koska olin nähnyt lähipiiristä, että häät voi järjestää viidessä kuukaudessa. Myöhemmin päätimmekin mennä naimisiin maistraatissa ja pitää kuukauden päästä kirkkohäät ja hääjuhlan. (Kerron häistämme myöhemmin.) Vaikka asuimme yhdessä ja tiesin mieheni sitoutuneen minuun, eroaminen avoliitossa olisi ollut helppoa. (Tosin vammaisena eroaminen olisi ollut vaikeampaa, koska olisi pitänyt käydä kaikki muuttoprosessiin liittyvät asiat läpi.) Sen sijaan avioliitossa olisimme vielä enemmän sitoutuneita toisiimme.

 

Kahdesta tuli yksi

 

Kun menimme naimisiin, epävarmuuteni hävisi. Tietenkin tähän vaikutti sekin, että opimme elämään muutenkin yhdessä. Toki vieläkin yli viiden vuoden yhdessä asumisen jälkeen toisen tavat yhä välillä ärsyttää, mutta tärkein oivallus itselläni on ollut, että en ole itsekään täydellinen. Vihaan monia puolia itsessäni, mutta silti puolisoni rakastaa minua. Olemme tulleet tiiviimmäksi kaksikoksi ja toissa vuonna huomasin, että en halua olla erossa puolisostani pidempiä aikoja.

 

Entä miten toimii puhevammaisen ja kuulovammaisen yhdistelmä? Ennen seurusteluamme ollut pelkoni oli turha. Seurustelumme alkuvaiheessa miehelläni oli vaikeuksia ymmärtää minua, mutta ollessani kahden kävimme pitkiäkin keskusteluja. Tutustuttuamme toisiimme omakin jännitys laantui niin että puhuminenkin helpottui. Toissa vuonna sain mieheltäni myönteisen palautteen, kun hän kehui puheeni parantuneen. Ollessamme erossa yleensä viestittelemme, mutta toissa vuonna joskus soitimme videopuheluita tai tavallisia puheluita. Silloinkin kommunikaatio sujui.  Nykyään mieheni ymmärtääkin minua tosi hyvin. Joskus avustaja valittaa, että mieheni kuulee huonommin tänään. Silti puhuessani viestini menee perille. Usein vitsailenkin, että se on se miesten valikoiva kuulo.

 

Rakkaus on elämän kantava voima. Valitettavasti tuntuu, että en ole menestynyt ystävyyssuhteissa kovin hyvin. Olen onnellinen, että olen onnistunut parisuhteessa ja että löysin Sen Oikean jo 22-vuotiaana. Vaikka ulkopuolisin silmin tunnumme hyvin erilaisilta, meissä on silti hyvin paljon samoja piirteitä. Monta kertaa on käynyt niin että olemme ajatelleet samaa asiaa yhtä aikaa. Kannustan kaikkia rajoitteista tai vaikeuksista huolimatta kohtaamaan ihastuksen. Itse melkein menetin onnen ollessani niin ujo, mutta nyt olemme olleet pian 11,5 vuotta yhdessä. 

 

Aiheeseen liittyen aiempi kirjoitus vammaisten oikeuksista julkaisussa Kansainvälinen vammaisten päivä